Joakimin iltaruno
Olen unessa vierelläsi
ja sinua suojelen,
peitteeksi siivistäni
teen yllesi katoksen.
Teen sinulle yöksi sillan,
josta unien maahan käyt,
älä pelkää varjoja illan
taion saduiksi unien näyt.
Olen unessa vierelläsi
ja sinua suojelen,
peitteeksi siivistäni
teen yllesi katoksen.
Teen sinulle yöksi sillan,
josta unien maahan käyt,
älä pelkää varjoja illan
taion saduiksi unien näyt.
Lahja taivaasta
Pieni enkelilapsi ajatteli näin
maan päälle tahtoisin mennä,
sitä ajatteli hän ihan päivittäin
avas siivet ja sanoi *nyt lennän*.
Hän toiset enkelit hyvästeli
joku taisi itkeä ihan,
Isä nyökäten myöntyi, saattelikin
kotiportille taivasten pihan.
Pieni enkelilapsi tutkiskellen
uutta kotiaan pitkään etsi,
oli tarjolla rikkautta, köyhyyttäkin
oman paikkansa viimein hän keksi.
Tuohon perheeseen hän tahtoi syntyä
sirot siipensä tuulelle antoi
ja se tuuli vai toiveen taivaisiin.
Isän siunaus taivaasta kantoi.
Tuo pikkuinen lapsi lahja enkeleiden
äidin sylissä tuhisten nukkuu,
syli paras on paikka päällä maan
muistot enkelimatkasta hukkuu.
Joskus unessa saattaa hän käviäistä
kotiportilla taivasten pihan,
ei kai muuten hän voisi noin suloisesti
hymyyn sulavat kasvot ihan.
RUNORATSUA EI VOI RAIPALLA KÄSKYTTÄÄ.
Oi ratsuni korskea
runoina laukkaa
harjasi hulmuten
ilmaa haukkaa.
Ethän paikallas
enää nuoku ja nyhjää
en kestä katsella
paperia tyhjää.
Oi ratsuni sanainen
lähde jo lentoon
tuo toivonkipinää
mieleeni hentoon.
Miksi paikallas poljet
ja kuovit vain maata
minut nopsaan runojen
ihmemaailmaan saata.
KERRAN KESÄLLÄ
Sade rummuttaa
ryminsä ikkunaan
sitä säestää ukkosen pauhu,
nousee tuuli
se viritti jo kanneltaan
soi kuusikossa
luontoäidin laulu.
Sade piiskaa yhä
ikkunaani kovempaa
taivas salamaa paukkuen viskoo,
tuuli repii ja riuhtoo
yhä vinhempaan
mustaa pilveä rikki se kiskoo.
Sade rummuttaa
rytminsä ikkunaan
hiipuu vienoksi soinnut tuulen,
laulaa luontoäiti
yhä vain laulujaan
puiden oksistossa
hyräilynsä kuulen.
IKÄVÄ MEREN LAULUJA
Ranta ikävöi aaltoja
kivet sen pehmeää vaahtoa,
taivas tähteä tuikkivaa
kuu pilviverhoa peitteekseen.
PIENI HASSU RUNO
Kuu hiipi hiljaa
kuusikon takaa,
kurkisti huoneeseen
kuka siellä makaa.
Kutitteli kajollaan
pikkuista nenää
houkutti hereille ei uni maistu enää.
Kuu piirsi seinille
varjoista muodot
hassusti vääristi
meren ja luodot.
Tuolista majakan
nopeasti rustaa,
valaisee huoneen
väijyy varjoissa väriä mustaa.
AJATUKSIA ARJEN ASKAREISTA
Minä sormeilen lankaa omaa
elon rukkini kehräämästä,
päivä päivältä säiettä somaa
saan kootuksi värttinästä.
Kudon arjesta
kirjavaa paitaa
tai suruista kudelmaa
on välissä iloista raitaa
jopa riemujen kirjavaa.
Minä silmukoin omaa lankaa
luon puikoille kohtalon,
joka värille sisältö pankaa
jolla valta elämään on.
Kudon muistoja hellivin sormin
lasten nauruista täyttyvät päivät
ja äidin tarkkaavin korvin
kuulin joskus myös
huokausten häivät.
Minä helskytän puikkoja illoin
kudon kultaista kudelmaa
ja työni saan valmiiksi silloin
kun armoon saan nukahtaa.
ILLAN LÄHESTYESSÄ
On nopea hetki
kun aurinko vajoaa
säteiden hautaan.
Vielä viimeinen yritys
maalata horisonttiin
purppuraisin siveltimen vedoin,
värit jäävät hetkeksi roikkumaan
Päijänteen pinnalle.
Täysikuu auraa
pimenevää taivasta,
se tekee tietä
uuden aamun sarastukselle.
KEVÄTTÄ ODOTELLESSA
Teki aurinko mahtavan työn
pitkän pimeän jälkeen
voitti se yön,
vesi virtaava kohta jo pauhaa
koti kovuni oksilla satakieli laulaa.
Minä väsyin jo tylsään säähän
koko talven odotin
järveä jäähän,
pelkkää pimeyttä päivät kantoi
mitä taivaalta tippui
vain vettä se antoi.
Joka päivä käyn valoa kohti
taas eilen kirkkaammin
aurinko hohti,
huomenna taaskin tälleen
tunnen pitenevän
päivän jälleen.
NO JOHAN PUKKAA MELANKOLIAA
Olen elämän muukalainen
on polkuni toisenlainen,
se johtaa kaukaisiin kyliin
yän varjojen viileisiin syliin
eikä mikään ole pysyvää.
Taas jatkan polkua pimeää
ei helppoa ole eikä sileää
mutta tiedän matkalla tällä
oma suuntani on elämällä.
Olen elämän muukalainen
kuu seurani tuo kiertolainen
hetken valaisee pimeää tietä.
ÄITI-IKÄVÄSSÄ
Äiti,
minne lensivät
lauluni lapsista,
minne katosi soliseva sävel.
Ne tuuliko vei
läpi pilvien harson
niitä laulaako tähtien äidit.
Äiti,
minne lensivät lauluni
ne kuuletko siellä
oi laulako laulujain
taivasten tiellä.
Olin tutustunut joskus parikymmentä vuotta sitten kahteen mielenkiintoiseen nuoreen mieheen, toinen pitkä ja tumma, toinen lyhyt ja vaalea. He tekivät useampana kesänä pyöräretken Jyväskylästä Suomi-neidon yläpäähän. Kuuntelin mielenkiinnolla heidän tarinointiaan ja taisinpa siinä ääneen kadehtiakin heidän sitkeyttään ja rohkeuttaan moiseen seikkailuun. Itselläni oli silloin vain kolmivaiheinen polkupyörä, jonka ainut ihastuttava ominaisuus oli sen värissä, pinkkiä sen piti olla tälle ikiromantikolle.
Nuoret herrat kilvan kehuskelivat aina kesäreissunsa jälkeen tavatessamme omia pyöräreissujaan ja minä kihisin kiukusta saamattomuudestani tehdä pitempiä reissuja pinkillä pyörälläni. Osa kiukkuenergiaani oli siinäkin, etten koskaan ollut löytänyt saman henkistä naisseuraa itselleni. Miksi juuri minä, joka olisin halunnut samoilla luonnossa, nousta korkeilta mäenlaelta katselemaan edessä aukeavia maisemia ja lasetella mäkiä alas tuulitukkana mieli vapaudesta ja vauhdinhurmasta ilokiljahdellen. Enhän minä toki ääneen riemuani kiljahtelisi enää tässä iässä, en toki, vaan ihan hiljaa ja sisäisesti, sillei lähes sivistyneesti.
Kun sitten jo useamman kesän reissut olin kuunnellut miesten matkakertomuksia ja kuinkahan monikymmenvaihteisten pyöriensä ominaisuuksia ajattelin etten jäisi sanattomaksi pinkin menopelini nolostellessa vaatimattomana vaivaisia kolmea vaihdettaan. Hetken siinä kaverukset vielä kehuskelivat upeitä pyöriään ja sitä miten kevyesti sekin mäki jossain lähellä Rovaniemeä noustiin ylös polkien. Kehtasivat vielä nauraa minun pinkille kaunottarelleni väheksyen, ja kehoittivat minuakin hankkimaan kunnon vaihteilla varustetun pyörän. Enpä arvannut miten tehokkaat vuorosanat valitsin sanoessani etten tarvitse 25 vaihteista pyörää, sillä minullapa on vaihdevuodet. Hetkessä syntyi syvä hiljaisuus, jonka lyhyempi kavereista rikkoi sanoin “Ok, pistit paremmaksi” sen sanottuaan hän purskahti nauruun.
Vanhempien Hääkuva
Pikkuveljeni syntymäpäivän 07.03 innoittamana tutkailen elämän rikkautta ja riesaa.Vanheneminen ei ole kivaa, se ei ole mitenkään mediaseksikästä. Kylppärin peilistä katsoo nykyisin kovin harmaakasvoinen minulle vieraan oloinen tyyppi. Hiukset, no kaunis harmaantuminen on pysähtynyt ja muuttunut syvän tumman harmaaksi. Saan heittää hyvästit hopeanhohtoisille hiuksilleni, joita aiemmin uskoin elämän sallivan minulle, kuin korvaukseksi tylsyydestä joka on vallannut peilinaisen habituksen. Ystäväkampaajani taikoo joskus ihmeitä stailiini, rohkeat veitsenviillot suortuvissa saa peilinaisen ensin hölmistymään ja lopulta hykertelemään tyytyväisyydestä. Just hyvä niin.
Pikkuveli, se synttärisankari, on saanut ennakkoperintönä isämme vahvat ja alunperin tummat hiukset, ne jotka harmaantueessaan saavat minut kateellisesi. Oma perintöosuuteni liruhiuksissa on peräisin äitini puolelta. Tasan eivät ole menneet perinnöt geenien suhteen. Se siitä, ei ole lain suomaa valitusoikeutta tuohon perintöosaan. Onneni on ollut saada ylipäätään pitää hiukset, kiitos kuitenkin liruhiuksista äidille sinne taivaisiin.
Soitin synttärisankarille ja hän pyysi kahville. Kuinkas ollakkaan, olin ennakoinut kutsun ja vapaassa kädessäni tuoksui kupissa höyryävän kuuma kahvi. Mitenkäs minä olisin pöllähtänyt veljen kahvipöytään liki 300 km päähän. Onni olisi ollut saada antaa halioteonnittelut Jussille, niinköhän me veljeämme nimitimme lapsina. Minua sanottiin rilliksi, miksi ihmeessä, kun minullahan oli tarkka näkö, enkä olisi silmälaseja saanut, vaikka olisin hallunnutkin. Joku sen lempinimen minulle sukunimestä väänsi ja käänsi samalla mieleni ihan mykkyrälle. Nyt on sitten nuorena haaveilemani kakkulat nenänvarrella ja pakkaspäivinä olen taasen mieli mykkyräällä, kun pokat hohkaavat kylmää, linssit huuruuntuvat sisälle tullessa ja iholle jää punaiset läntit, kun otan lasit pois päästäni. Peilinainen on järkyttynyt tästä havainnosta.
Joskus aamuisin kun on enemmän aikaa, vedän käsilläni ylimääräistä kasvoani liki korvia, se näyttää hyvältä, mutta kämmenet sulkevat korvat, ei siten voi elää loppuelämäänsä kukaan. Olisihan niitä kirurgeja, jotka pistäisivät ilmettä nuorempaan suuntaan. En rohkene pötkähtää heidän pöydälleen, sillä aina löytyisi uutta korjattavaa. Peilinainen on tästä samaa mieltä kanssani, näyttää vähän siltä kuin se ilkkuisi minulle ja sanoisi korjattavaa olevan runsaasti. Päätän antaa poskieni valua valtoimenaan ja lasken katseeni dekolteen kohdalle. Mitä ihmettä siinä on tapahtunut, milloin ja kenen luvalla. Onnekseni kylppärin peili ei ole kokovartalomittainen, niin peilinainen ei pääse enepää härkkimään ja pilaamaan muuten niin loistavaa aamuani.
Vanheneminen vaikuttaa jalkoihin, näin olen sen tuumannut. Ennen kauniisti pyöreät polvilumpioni ovat nuuttuneet neliömalliseksi. Muodonmuutoksen huomaa kun laskeutuu rappuja alas päin. Vanhetessa ei voi juosta rappusissa, lumpiot eivät ennättäisi liikkeeseen mukaan ja ne peijakkaat yrittävät rajoittaa muutenkin liikkumista, luulen näin. Ehkä minun pitäsi nyt aloittaa sellaisen liikesarjan harjoittaminen, jota kesällä tullaan tarvitsemaan kun veneestä noustaan laiturille. Miksi aina pitää vene parkkeerata laituriin, vene kärsii ja laituri kärsii kolhuista, eivätkä vanhenevat daamit pysty tyylikkäästi nousemaan veneestä pois. Ennen karautettiin ranta viivaan niin että veneen pohja vaikersi raapiessaan märkään hiekkaan omaa *jalanjälkeään*. Kesä ja veneilu saunasaareen ovat symbioosissa keskenään, niitä ei voi erottaa neliömäiset lumpiotkaan, sanokaa se mun sanoneen.
Onko vanhenemisessä sitten mitään kivaa?!!? Peilinaiselta taisi nyt loksahtaa suu auki ja hän katsoo kummeksuen, mikä kysymys tuo nyt oli? Minäkin vähän häkellyn varkain mieleeni hiipinyttä kysymyksenasettelua. Juuri nyt en pysty säikähdykseltäni vastaamaan, vaan jätän kysymyksen ilmaan roikkumaan ja keskityn jo jäähtyneeseen kahvikupposeeni uskoen vanhaan sananparteen kylmän kahvin hyvää tekevistä vaikutuksista. Hyvää Syntymäpäivää pikkuveljeni, voi tämä vanheneminen olla kivaakin, ihan miten sen nyt ottaa. Onnekseni vanhempamme jaksoivat uskoa ikuiseen nuoruuteen ja hankkivat sinut meidän perheeseemme.
Kiitos paljon isä ja äiti pikkuveljestä.
Istuskelin usein lapsuuskotini kammarin erikoisen muotoisella nojatuolilla ja katselin valokuvia. Se tuoli oli siitä mukava, että jalat voi heittää käsinojan yli roikkumaan ja nojailla vinosti selkänojaa vasten. Syliin jäi juuri parahultanen kolonen kuva-albumia varten.
Isä oli rintamalla ollessaan sen albumin kannet veistänyt visakoivusta ja sen kanteen oli taitavasti muotoiltu jostain metallista sukunimi. Katselin ja tutkailin sukuni naisten valokuvia, kuin etsien näköisyyttä itseäni vasten. Albumissa oli erään vaalean naisen valokuva, josta äitini sanoi nimeä kysyessäni *mikä lie isäs entinen heila*. Näin tuossa isän entisessä heilassa omaa tulevaisuuden kuvaa, nauravainen nainen ja sikkurasilmäinen, niin kuin itsekin olin kaikissa valokuvissa.
Siitä alkoivat minun lapsuusvuosieni viihdyttävät unelmoinnit hiljaisina ja yksinäisinä hetkinä, kun meitä lapsia oli joku hoitamassa aina kun vanhemmat olivat sairaalassa katsomassa pikkuveljeäni. Minun pikku pääni oivalsi nopeasti ja romanttisesti että minä olin varastettu lapsi, minut oli julmasti varastettu rakastavalta äidiltäni, tuolta mikä lie isäs entinen heila naiselta.
En vieläkään saata ymmärtää miksi ajattelin äitini minut ryöstäneen, tosin olin silloin vielä kovin pieni ja ehkä mustasukkainenkin että pikkuveli vei äidin huomion sata prosenttisesti. Hain silloin usein yksinäisiä hetkiä peräkammarissa tuossa sinisessä tuolissa ja valokuvakansio sylissäni jutellen tuon mikä lie entinen heila kuvan naisen kanssa.
Kun siitä vartuin aloin oivaltamaan elämän raadollisuuden, ei minua kukaan voinut varastaa, sillä olen syntynyt äitini lapsuuskodin vieraskammarissa. Myöhemmin isommat veljeni valistivat minua, ettei kukaan edes haluaisi varastaa minunlaistani pyryharakkaa.
Myöhemmin, kun olin jo valmistunut ammattiini, kertoilimme lapsuusmuistoja työkavereiden kanssa. Kerroin myös oman lapsuuden traumani ja siitä selviytymis strategiani. Työkaverini otti kuitenkin pisteet kotiin, kertomalla, että hänet oli ihan oikeasti varastettu vauvana. Äitinsä oli pistäytynyt kemikaliossa ja jättänyt vauvansa liikkeen eteen vaunuihin nukkumaan. Vasta monen tunnin päästä illalla itkevä vauva löytyi hylättynä vaunuissaan parin kilometrin päässä olevalta uimarannalta. Joku kehityksessään jälkeenjäänyt oli ottanut vaunut mukaansa ja kun vauva oli herännyt ja alkanut itkemään nälkäänsä, oli hän jättänyt vaunut rannalle. Onneksi rantaviivassa kulki oikopolku, jota käytettiin työmatkaa oikaistessa ja nälästä parkuva vauva vietiin poliisilaitokselle josta hänet sitten toimitettiin ihan oikean äitinsä ja isänsä hoiviin.
Minulle ei myöhemminkään ilmaantunut muita äitiehdokkaita, vaan henkilö joka väitti olevansa äitini sai pitää oman pyryharakkansa.
Löysinpä kätevän puhdistusaineen. Työpaikkani liedenkansi on monen käyttäjän jäljiltä suttaisen näköinen. Levyjen ympärille on lika palanut kiinni ja epätoivoisista puhdistusyrityksistäni huolimatta leveä ruskea rantu kiertää levyjen ympärillä kehämuotoisena.
Entinen kollegani sai minut ylipuhuttua erääseen tilaisuuteen, jossa näin vanhan tutun tuotteen, jota joskus 15 vuotta sitten ystäväni kovasti hehkuttivat. Super 10 oli juuri samanlaisessa pakkauksessa kuin silloin näkemäni pullokin oli. Tytär olikin jo aiemmin kysynyt mistähän sitä saisi kun hänellä olisi tarvetta, että olikin sattuma nähdä ja vaatia tuo haluttu pullo heti mukaani.
Ei muuta kuin laimennus sopivaan suhteeseen ja ihmeaine liuotteli suitsait ovienpinnat taas alkuperäiseen väritykseensä. Työpaikan liedenkansi on vaatinut sitkeyttä, tahtojentaisetelua on käyty muutaman viikon ajan ja minä aion selättä sen ruskean piintyneen lian ja antaa kannen valkoisuuden loistaa myös liki levyjä. Päiväpäivältä olen lähestymässä tahtojentaistojen loppuhuipennusta, tahratonta liedenkantta.
Tästähän tuli nyt ihan vahigossa oodi puhdistusaineelle, mutta se kun on vaan niin superia.
Tutustuin kolleegalta saamaani vanhaan esitteeseen ja totesin superin olevan monikäyttöinen. Veritahrat, uunit ja grillit, kromipinnat ja luetteloa voisi jatkaa vaikkahan kuinka. Puolison piintyneet paidankauluksetkin lähtevät puhtaiksi ennen pesukoneeseen laittoa vain suihkasu sumutinpullosta ja sit pyörimään koneen hellään hoitoon ja puhdasta tulee.
Miten olenkaan elänyt ennen super kymppiä, verratonta apulaistani.
Tämä päivä on täynnä kyyneleitä. Kävin hyvästelemässä työnantajani kanssa hänen äitinsä, joka menehtyi aamulla. Pitkä elämäntaival päättyi kovin raskaaseen ja kivuliaaseen aikaan syövän yllättäessä kuin salama kirkkaalta taivaalta. Miten niin tännä toivorikkautta ja elämänsuunnitelmia oleva nainen voikin hetkessä menettää kaiken sen mikä mahdollistaa normaalin arjen jatkumisen. Yhtenä ennakoimattomana päivänä sitä vaan on niin toisten ja kivunlievityksen varassa ja odottaa vain mitä päivät tuovat tullessaan. Korvissani kaikuvat Liljan sanat, kun hänen puolisonsa oli saatettu hautaan. *Minua ei saa jättää*, sanansa hän tarkoitti lapsilleen ja meille, jotka siinä hänen tuttavapiirissänsä olimme. Nyt kun ajattelen asiaa uudestaan, niin ehkä Lilja olikin tarkoittanut viestinsä puolisolleen, joka häudattiin vain pari kuukautta ennen Liljan halvaantumista.
Hyvää kotimatkaa Sinulle Lilja, oli kunnia saada tutustua teihin yli kuusikymmentä vuotta puolisoina yhtistä kotia asuneena pariskuntana. Kiitos kun sain mahdollisuuden tuntea teidät. Tänään silmäni täyttyvät kyyneleistä, vaikka tiedänkin työnantaja ystäväni äidin olevan nyt turvassa, kivuttomana Taivaan Isän hellässä huomassa.
Rakastan sinistä paljon, pidän siitä väristä, vaikka se ei varsinaisesti ole oma värini. Ehkä uniprojektorin käyttäjä näyttää yöllä minulle sinisen unen joka avasee sen värin viestiä tähän hetkeen. Mieleni teppostelee ja kuiskuttelee että se olisi sinisen suklaan vajetta, eh-hei siihen halpaan en sorru enää. Haen vaikka sinistä musiikkia tuubista korvieni kuultavaksi.
Taas tänään minulle näytettiin, kuinka viisaasti loit ihmisen. Loit omaksi kuvaksesi, jotain mitä nöyrästi hiljentyen välilä hämmästelen. Kiitos tavoista, jolla näytät kekseliäisyyttäsi ja opetat toisten kautta niilläkin hetkillä kun en ole tietoisesti opin äärelle hakeutunut. Kiitos, kun ohjaat kohtaamaan näitä oppimisen ja opinantamisen hetkiä.
Kiitos siitä senjori-ikäisestä miehestä, jonka tänään tapasin uimahallilla. Kiitos rohkeudesta ja viritetystä tiedonhalustani. Kiitos, että sain tämän jo 82 vuotiaan herran kautta oivaltaa jotain, josta haluan itsekin ammentaa. Ihminen ei todellakaan ole koskaan liian vanha oppiakseen mestariksi, sillä mestarin minä taisin kohdata, vaikka hän itse sen kielsi. Tämä mestari tuli altaalle vähän ennen pois lähtöäni. Katselin siinä oman vesijuoksuni räpiköintitunnelmissa, kuinka tämä iäkkäämpi henkilö pulahti veteen ja nopeaan tempoon ui 50 metrin allasta päästä päähän.
Minun oli ihan pakko käydä kysymässä, onko hän aikaisemmin ollut mestaruustason uimari. Mies nauroi ja sanoi ettei ole harrastanut uintia kuin vasta muutaman vuoden. Hän kertoi olleensa jonkinlaisena tukihenkilönä nuorelle pojalle, joka itse harrasti uintia valmennuksessa. Tämä mestarini meni nuoren pojan elämään auttaakseen häntä selviytymään niissä toiminnoissa, joihin hänellä oli saamansa vamman vuoksi rajoitteita. Pian tämä mestarini huomasikin olevansa avustettavansa valmennuksessa ja eteni vedessä kuin kala konsanaan.
Varmasti tämä nuori avustettava sai jaettavaksi hyviä hetkiä ja elämän eväitä tältä tukijaltaan, ilmiselvästi myös tukija oli saanut verevän inspiraation oman kuntonsa ylläpitämiseen. Jaettu lahja on lahjoista rikkain.
Kiitos Taivaallinen Isä, että osoitat meille niitä ihmisiä polkumme varrelle, jossa saamma hetken ajan yhdessä kasvaa. Kiitos, kun pidät minustakin pienestä huolta. Kiitos siitä, että ohjaat meidän jokaisen eteen niitä, jotka voivat ohjata kertomalla omia tarinoitaan ja kokemuksiaan.